Olemme Suomessa pitkään olleet ylpeitä siitä, että suuri osa lapsista ja nuorista kulkee koulumatkansa aktiivisesti – kävellen tai pyörällä. Viime viikolla julkaistu Liitu-tutkimus (2024) vahvistaa tätä käsitystä: esimerkiksi perusopetusikäisistä 76 % kulkee alle viiden kilometrin koulumatkat aktiivisesti, ja lukiolaisistakin 57 %. Tämä on kansainvälisesti vertaillen hyvä taso, ja kertoo siitä, että meillä on monin paikoin toimivat ja turvalliset mahdollisuudet liikkua omatoimisesti kouluun.
Mutta onko tämä koko totuus?
Tutkimuksen peruskysymys kulkutavasta ”Miten kuljet koulumatkasi yleensä?” sallii vastaajan valita vain yhden yleisimmän kulkutavan eri vuodenaikoina. Näin syntyy helposti tilastokuva, jossa valtaosa koulumatkoista näyttäytyy aktiivisina. Se ei kuitenkaan vielä kerro, kuinka usein ja säännöllisesti näitä kulkutapoja todella käytetään. Fiksusti kouluun -ohjelmassa tekemämme kulkutapaseurannat ovat osoittaneet, että lapset ja nuoret yhdistävät arjessaan useita eri kulkutapoja – esimerkiksi saavat huoltajalta kyydin aamulla, mutta kävelevät kotiin koulupäivän päätteeksi tai kulkevat osan viikosta vanhemman kyydissä ja osan kavereiden kanssa jalan.
Siksi Liitu-tutkimuksen uusin tarkennus vanhempien kyyditsemisestä on erityisen tervetullut ja ehkä myös hieman huolestuttava.
10 % perusopetusikäisistä ilmoittaa vanhempien kyydin pääasialliseksi kulkutavaksi alle viiden kilometrin koulumatkalla ja 26 % kertoo saavansa vanhemmiltaan kyydin usein tai hyvin usein. Myös niiden vastaajien joukossa, jotka muuten kertovat kulkevansa kävellen tai pyöräillen, kyytejä saadaan yllättävän paljon: keväisin ja syksyisin 24 %:lla ja talvisin 16 %:lla aktiivisesti kulkevista lapsista ja nuorista on toistuvaa saattoliikennettä.
Tämä alkaa kuulostaa paljon enemmän siltä todellisuudelta, josta kuntien ja koulujen suunnalta on jo pitkään viestitty. Koulujen ympäristössä saattoliikenne on monin paikoin kasvanut nopeasti ja aiheuttaa yhä enemmän ruuhkaa, turvattomuutta ja epäselviä liikennetilanteita koulujen pihoilla ja lähiympäristöissä.
Konkretiaa: kuinka moni koulun oppilaista tulee autolla?
Lasketaanpa nopeasti, mitä tämä tarkoittaa keskivertokoulun näkökulmasta. Suomessa peruskoulussa on keskimäärin noin 200 oppilasta. Jos 26 % heistä saa usein tai hyvin usein kyydin alle viiden kilometrin matkalla, se tarkoittaa, että 52 oppilasta koulua kohden tuodaan usein vanhempien kyydillä.
Se tarkoittaa 52 autoa – monesti samaan aikaan, samalle pysäköintialueelle tai kouluportin viereen. Ja jos kyyditykset tapahtuvat sekä aamulla että iltapäivällä, liikennemäärät kaksinkertaistuvat. Tämä ei ole enää marginaalinen ilmiö, vaan arkipäiväinen haaste koulun pihassa.
Onko tutkimus antanut meille liian myönteisen kuvan?
On hyvä pysähtyä kysymään, olemmeko liian pitkään katsoneet koulumatkojen aktiivisuutta ruusunpunaisten lasien läpi. Liitu-tutkimus on tähän asti kertonut meille pääasiassa kulkutapojen jakaumista yhden valinnan kautta. Tämä uusin tutkimusvuosi tuo mukaan uudenlaista syvyyttä ja realismia. Se antaa ääntä myös niille kokemuksille, joita olemme kentältä kuulleet: että autoilu on yleistynyt, että saattoliikenne ei näy tilastoissa ja että aktiivisten kulkutapojen osuus ei ehkä ole niin kattava kuin aiemmin on uskottu.
Käännekohdassa: haluammeko säilyttää suomalaisen liikkumisen mallin?
Samalla olemme käännekohdassa. Kysymys ei ole pelkästään liikenneturvallisuudesta tai pihan ruuhkista. Kyse on myös arvoista ja suunnasta, johon olemme suomalaisessa koulumatkakulttuurissa menossa.
Haluammeko rakentaa koulujen ympäristöjä, joissa autoille varataan yhä enemmän tilaa, saattoliikennettä sujuvoitetaan ja lasten liikkuminen tapahtuu yhä useammin takapenkillä? Vai pidämmekö kiinni suomalaisesta mallista, jossa kouluun kuljetaan ensisijaisesti omin voimin, lähiympäristö on turvallinen ja liikkuminen on osa arkea – ei sen ulkopuolella järjestettävä suoritus?
Meillä on vielä mahdollisuus valita. Mutta valinta on tehtävä tietoisesti ja siihen tarvitaan rehellistä tietoa arjen todellisuudesta. Tässä suhteessa Liitu-tutkimuksen uusimmat luvut tarjoavat vihdoin sen peilin, jota olemme pitkään kaivanneet.
Kirjoittajat: Tanja Onatsu ja Sanna Ojajärvi, Fiksusti kouluun -ohjelma